Thorntonin "Hiltonin" yö meni sikses hyvin, että aamulla koko ryhmämme näytti suurin piirtein levänneeltä lähtemään retkemme viimeiselle etapille. Leon Intiaani lepäsi niin tehokkaasti, että piti oikein vauhtia antaa ennen kuin saatiin liikkeelle. Oli tietysti raukka paniikissa, kun eronhetki lähestyi.
Viimeiset tankkaukset läheisellä huoltamolla ja GPS-koordinaatit hotellille, jonne oli tarkoitus tyhjentää pyörälaukuista kaikki ne ostetut T-paidat ja muutkin kamat. Pienen mutkittelun kautta löytyi Denver Downtown ja retkemme alun hotelli Holiday Inn. Siellä sitten pikainen tavaroiden purkaus.
Likat jätettiin vahdeiksi kassien ja pussien viereen kun pojat lähtivät pyöriä palauttamaan. Rauli innostui kevyemmästä kuormasta niin paljon, että onnistui eksymään muista ja ajeli sitten ristiin rastiin ennen kuin löysi Eagelille muiden ihmetellessä ja odotellessa matkan varrella kadonnutta lammasta. Lopulta saatiin kaikki pyörät palautettua, ja oikutteleva inkkari päätyy jonkun toisen päänvaivaksi.
Pojat tallustelivat kypärät kainalossa hotellille, jossa odotti neuvokkaiden naisten hommaama huone matkatavaroille ja mahdollisuus vaatteiden vaihtoon. Kello oli melkein puolipäivä ja nyt oli aikaa aamupalalle, shoppailulle ja muille aktiviteeteille.
Iltapäivällä saatiin ryhmämme jäsenille lopulta omat huoneet ja matkatavarat jaettua omistajilleen. lItapala nautittiin toistaiseksi viimeisen kerran tällä kokoonpanolla kävelykadun varrella sijaitsevassa Hard Rock Cafe ravintolassa kommentilla: "Taisi tulla hyväkin reissu", ja olihan Barbaran tarjoilema ruokakin hyvää. Jälkiruuaksi hankittiin vielä myymälästä muutama T-paita, kuinkas muuten.
Hotelli Bristol osoittautui oikein mukavaksi ja hiljaiseksi pikku hotelliksi, ainakin muille paitsi parkkipaikan puolella rakennusta asuville. Eipä tarvinnut porukka herätyskelloa kun Leo kävi aamutuimaan, hyvissä ajoin ennen seitsemää tunnustelemassa intiaaninsa vointia ja käyntiääntä.
Runsas aamupala nautittiin pääkadun ensimmäisessä auki olevassa breakfast-paikassa (nimikin jäi jo unohduksiin), hotellin aamupalahan olisi ollut kuppi kahvia ja thanks.
Niinpä hyvin venytetyin vatsoin lähdimme eilistä reittiämme pätkän matkaa takaisin päin päästäksemme tielle no 14. Siinä ajaessamme kotoisan, vastaleikatun heinän tuoksun tullessa auringon polttamiin neniimme, tuli mieleen, että kohta tämäkin hauskuus loppuu. Tosin tuskin meistä kenelläkään on koti-ikävä ehtinyt vaivata, niin paljon on ollut nähtävää ja koettavaa.
Waldenissa pidimme kahvi- ja vessatauon ennen lähtöämme ajelemaan itäänpäin jatkuvaa näköalatietä, joka seuraillee enemmän tai vähemmän uskollisesti Cache la Poudre-jokea. Lähdimme vähän rivakammin liikkeelle, kun huoltamolle poikennut Honda-mies vihjaisi nähneensä karhuja retillämme. Eipä siinä hätäinen lähtö auttanut, kun hetken kuluttua seisoimme taas tietyömaalla ... ja odotimme ... oli karhut ehtineet häippäistä, emme ainakaan nähneet muita kuin laumoittain lehmiä ja muutaman hevosen (liekö nähnyt Honda-kuski harhoja).
Nähtyämme alueen tien mutkat, mäennyppylät ja vuolaasti virtaavan joen olimme valmiit kohtaamaan tämän päivän todelliset haasteet.
Haaste 1: Thunder Mountain Harley-Davidson (Loveland) ja sen T-paitahyllyt ja muut tarvikkeet. On muuten viimeisen päälle hieno puoti.
Haaste 2: High Country Harley-Davidson (Frederick), sieltä vielä lisää paitoja, merkkejä yms asiaan kuuluvaa kamaa.
Eiköhän nyt ala pyörälaukut pullistella ... mutta eipä siinä vielä kaikki, suuntasimme vielä Sun H-D-liikkeeseen noutamaan pari viikkoa sitten tilaamiamme kamoja. Ei ollut onnea siinä asiassa, joko tilatut tavarat olivat vielä jossain matkalla tai sitten vallan vääränlaisia, just juu.
Mikäs siinä sitten muuta kuin yösijaa etsimään. Se löytyi ihan Sunin kulman takaa, Crossland Denver-Thornton. Tämä majatalo ei ainakaan ole tasolla pilattu, eikä kyllä hinnallakaan, mutta katsotaan kuinka yö sujuu.
Tänä iltana pidettiin hamppari-illalliset läheisessä Jim's Burger Heavenissa. Hyvin maistui, kun koko päivä on oltu vähän vähissä kaloreissa.
Aamupala hotellilla ... maksaako vai eikö maksa ... siinä vasta kysymys, no maksoihan se vaikka ensin toisin informoitiinkin, tai saattoihan se olla ihan väärin ymmärrystäkin.
Estes Park oli paikka, jossa olisi voinut viipyä pidempäänkin, mutta päivän ohjelma oli jo suunniteltu. Eipä muuta kuin kamat kasaan ja pyörän kyytiin. No mitenkä jakseli Intiaani, hyvin oli toipunut eilisestä kohtauksestaan ja hyrähti kiltisti käyntiin. Ehkä lämpimämpi ilma auttoi asiaa, tiedä häntä näiden värkkien sielunelämästä. Matkaan päästiin normaalin aikaan ja lähdimme kohti Rocky Mountain National Parkia. Päälle oli yksi jos toinenkin kaivanut kasseistaan vähän lämpimämpää asua. Vaikka lähtiessä olikin lämpöasteita 16, oli tiedossa kylmempääkin kyytiä kunhan pääsisimme vuorille.
Matkalla saimme ihailla rahakkaan näköisiä mökkejä tienvarren pusikoiden suojassa. Hiljaista näytti niissä tosin tällä hetkellä olevan, taitavat olla lähinnä laskettelijoiden käytössä talviaikaan. Puiston portilta lunastimme tiketit alueelle pääsyyn (20$/pyörä). Kartalta katsottuna kansallispuiston halki kulkeva tie (no 34) näyttää aika kurvikkaalta, ja kyllä se sitä onkin. Korkeuserot eivät sen sijaan kartasta erotu niinkään hyvin, mutta meno oli kuin isossa vuoristoradassa, korkeimmassa kohdassa tie kulkee 3713 metrissä. Siellä ei kannata paljon näköalapaikoilla juoksennella, sen verran ottaa hengen päälle.
Matkan varrella voimme nähdä huippuja, jotka ovat liki 4000 m korkeita, aika mahtavaa, vaikka näitä nyppylöitä on tämän reissun aikana nähty jo eräitäkin. Se, mikä menee ylös, tulee tunnetusti myös alas, niin mekin. Mukavaa laskettelua puiston länsilaitaa alas Granbyn risteykseen, jossa pidimme ensimmäisen kahvitauon.
Pikku pyrähdyksen jälkeen poikkesimme tankkaamaan Kremmlingissä. Se olikin tankkauskokemuksena iloinen yllätys pitkästä aikaa, hyvä Kum & Co.
Läpi vihreiden laidunmaisemien kulki taas pikku ryhmämme reitti, kun suuntasimme kohti Steamboat Springsiä. Seurasi lyhyt hotellineuvottelu, ja saimme ihan siistit vaikkakin pienet huoneet ihan paikkakunnan keskustasta pääkadun varrelta. Hotel Bristol sopi kaikkien kukkarolle ja porukalle jäi vielä varaa käydä syömässä 8th Street Steakhouse-nimisessä ravintolassa, jota hotellityttö suositteli.
Se olikin varsinainen elämys kaikkien syötyjen hampurilaisten ja hodareiden jälkeen. Juomatilauksen tehtyämme hyökkäsimme salaattipöydän kimppuun, siinä olikin monipuolinen valikoima kauden vihanneksia, lisänä vielä ituja pipertäjille. Sen jälkeen sai tiskiltä valita minkälaisen ja kokoisen pihvin haluat syödä. Sitten seurasi yllätys, nurkassa oli iso grilli ja siellä sait itse käydä kärvistämässä valitsemasi lihaköntsän. Olihan talossa toki kokkikin, jos ajatus omavalmistuksesta ei kiinnostanut. Lisämaksusta sai lihaansa lisukkeeksi vaikka perunoita, jos niitä vielä joku kuvitteli jaksavansa syödä, sen verran suuria oli grillattavat.
Ruoka oli hyvää (riipui tietysti kokista), mutta melko hintavaa, välillä käy näinkin. Tämänpäiväinen reittimme oli suhteellisen lyhyt, mutta ei haitannut, vaikka aikaa jäikin kaupunkiin tutustumiseen tavallista enemmän.
Eipä käynnistynyt hyvin tämä aamu. Lämpötila alle 10 astetta ja taivas pilvessä. Lisäksi Leon intiaani oli kuolleena motellin pihalla, sisäkalut kaivettuna esiin. Ei raukka käynnistynyt, naksui vain. Onneksi mukana on liuta konemiehiä, jotka muiden "asiantuntijoiden" avustamana ja motellitytön lava-auton lisävirralla saivat inkkarin elvytettyä.
Kävi kyllä mielessä suunnitelma B ja C siltä varalta, että ihmeparantumista ei tapahtuisikaan ja ratsu olisi jätettävä Fairplayhin. Onneksi niihin ei sentään tarvinnut turvautua ja matka jatkui tietä 285 koilliseen mäkineen ja mukavin hurukyytilaskuineen. Baileyn kohdilla oli ilma ja kohmeiset kädet jo sen verran lämmenneet, että pystyi turvallisin mielin kaivamaan kameran esiin. Siksi jäikin kuvaamatta aiemmin aamulla yksi monista ohittamistamme "puolen minuutin" kylistä se poikkeava. Oli nimittäin kylä kuin karamelli, talot asuttuja, hoidettuja ja VÄRIKKÄITÄ.
Aamupalan jäätyä muutamilla vähän toissijaiseksi mopokorjauksen takia, poikkesimme aamukahvilla jossakin Baileyn pohjoispuolella ja samalla riisuimme jo tukalan tuntuisia välivaatteita. Tauon jälkeen lähdimme innokkaana uusin T-paita toivein ajelemaan kohti Rocky Mountain Harley-Davidson-liikettä. Hetken matkaa ajettuamme töyssyttävää betonitietä Veikon GPS löysi oikein mukavan mutkaisen pikkutien (S ja W Deer Creek Canyon Rd), joka johti melko lähelle kohdettamme ilman tylsää töyssytystä, tietöitä ja liikenneruuhkaa.
Olikohan vika GPS:n ohjelmassa vai oliko H-D-liike muuttanut? Eipä löytynyt ei, nyyh nyyh nyt jäi paita ostamatta. Eipä siinä sitten muuta kuin takaisin baanalle ja aikamme harhailtuamme jatkoimme Goldenista kohti pohjoista. Käännyttyämme Pinecliffestä tulevalta kiharaväylältä Nederlandiin vievälle tielle, alkoi tuttu tummentuma peittää taivasta ... ja tietysti juuri siellä minne olimme menossa. Kumma juttu, olihan vasta alkuiltapäivä ja jo nyt jokapäiväinen tippamme uhkasi meitä.
Nederlandissa tankkasimme mopomme ja itsemme, sitten kiireesti matkaan kohti pohjoista. Eipä päästy pitkälle, kun jo matkantekomme pysähtyi tietyön takia. Edessämme olevalla paloautolla ei tainnut olla kovin kova kiire, koska jouti siinä odottelemaan jonossa muiden kanssa. Minne lieneekään ollut matkalla, jossain vaiheessa se häipyi sivutielle kun taas pääsimme liikkeelle. Saimme körötellä jonkin matkaa sateen kastelemalla uudella asfaltilla ennen kuin pikku tihku saavutti meidät ... eipä kuitenkaan kastuttu ja saavuimme kuivina Estes Parkiin.
Sopivan hintaluokan hotellin etsimiseen tarvittiin tällä kertaa McDonaldsin apua, tai sitä mäkkärin ilmaista wi-fiä. Sopiva löytyi, mutta onneton GPS ei suostunut sitä nimellä löytämään. Onneksi yhdessä käymässämme hotellissa oli luettelo paikkakunnan majapaikoista osoitteineen, joten johan oli gepsinkin taivuttava ja opastettava meidät perille Rocky Mountain Park Inn-hotelliin.
Hotelli on kävelymatkan päässä vanhasta keskustasta, niinpä patikoimme sinne ihan vaan kasvattaaksemme ruokahaluamme. Olisi sinne päässyt Estes Parkin ilmaisella shuttle-bussillakin, mutta mitäs sitä suotta odottelemaan.
Keskustassa olikin kaikenlaista myymälää ja kuppilaa katseltavana turistiparvien lisäksi, vilkkaan oloinen paikka. Ruokapaikkaa siinä toisella silmällä katsellen, osui valinta jostain kumman syystä irlantilaiseen baari-ravintolaan. No se syy taisi olla ne kaksi nättiä ja nuorta tyttöä, jotka hoitivat sisäänheittäjän virkaa. Eipä silti, saatiin oma "salonki" biljardi- ja pingispöytineen ravintolan perältä, eikä ruuassa ja palvelussakaan ollut moittimista. Saimme jopa opetettua serbialaiselle tarjoilijallemme muutaman sanan suomea. Vatsat pullottaen taapersimme takaisin hotellille odottelemaan unijukkaa ja aamun jännitystä kuinka inkkarin huomenna käy ... vai käykö?
Sunnuntai aamu ja Valley Motellin aamupala aika lailla köyhä, perusraksut ja makiat päälle. Miten mahtaa riittää pohjoisen puurokansalle moinen mömmö, ehkä seuraavalle huoltoasemalle asti. Niinpä lähti sokerihumalainen jengimme ratsastamaan hepoinemme auringon nousuun laidunmaiden ja pienten maatilakeskusten läpi vuorten siintäessä horisontissa.
Town of Bianca luki ensimmäisen talotihentymän lähestyessä ... todella Town, koko kylä ohitettu 30 sekunnissa. Monen vuoristopäivän jälkeen silmä lepää tasamaan maisemassa ja peltoplänttien kastelulaitteissa. Aamun kaukaisuudessa häämöttäneet mäennyppylät saavutetaan tuota pikaa ja taas alkoi se nousujen ja laskujen vuoristorata kohti Walsenburgia jossa pyörät saivat menovettä ja motoristitkin pikaisesti jotain suuhunpantavaa.
Suunta vaihtui kohti pohjoista ja Colorado Cityä. Tällä välillä nähtiin ensimmäiset tuulimyllyt sähköä jauhamassa. Ihme ettei niitä ole täällä enemmän, tyhjää kenttää on yllin kyllin ja tuultakin varmasti tarpeeksi. Porukkamme energia-asiat saatiin lopulta kuntoon kun saavuimme Colorado Cityyn ja muutama hodari vetäistiin tuulen suojaan kahvin kera. Samalla saattoi jo vähän vähennellä vaatetustakin viileähkön aamun muuttuessa helteiseksi päiväksi.
Näillä eväillä jaksoi taas pätkän matkaa etiäpäin päivän pääkohteeseen San Isabelin ja Fairviewin välillä olevaan Bishop's Castle-nimiseen yhden miehen elämäntyöhön. Meitä on moneksi, mutta toiset vaan on vähän hullumpia kuin toiset. Kyllähän se hieno on, mutta väkisinkin tuli ajatus, että kaikenlaisia himmeleitä sitä saakin rakentaa ja vielä päästää yleisöäkin sinne kiipeilemään.
Kun tämän kohteen aiheuttamat sydämentykytykset saatiin vähän rauhoittumaan, jatkettiin matkaa kohti Colorado Springsiä Florencen ja Penrosen kautta. Tämä väli tuntui melkein tasaiselta ajolta kaiken vuoristoluikeroinnin jälkeen. Kahvi- ja jäätelötauon jälkeen joukkomme jaksoi lähteä ratsastamaan länteen päin Woodland Parkin ja Dividen kautta kohti Fairplayta.
Ei päivää ilman sadetta. Tämä kävi mielessä, kun taas alkoi sadepilviä kertyä vähän joka puolelle. Joissakin kohdin ne suorastaan roikkuivat ja tietenkin suuntasimme juuri sinnepäin. Pelastus tuli juuri ajoissa kun saavuimme Fairplayhin. Muutama pisara ehti tipahtaa majoitusta järjestettäessä, mutta muuten säilyimme täysin kuivana.
Majoituskapasiteetti oli vähissä valitussa motellissa, joten jakauduimme kahteen porukkaan eri majapaikkaan. Illallinen nautittiin kylän todennäköisesti suosituimmassa kuppilassa nimeltä Millonzi's. Urheilupainotteisen ravintolan seinältä löytyi sekä Teemu Selänteen pelipaita että nimmarilla varustettu jääkiekkomaila. Siitäpä saikin jutun juurta paikallisten asiakkaiden kanssa, joista yhdellä oli jopa suomalaisia sukulaisia.
Kyllä maailma on pieni.
Heti alkuun pitänee korjata tuo Naturitan majoitus joka ei suinkaan ollut motelli vaan Rimrock hotelli. Joten hotellin maukkaan aamupalan jaksettiin taas lähteä huristelemaan aurinkoiseen aamuun.
Ajelimme pitkin maalaismaisemaa Norwoodiin, jonka jälkeen pääsimme taas päästelemään mukavia mutkamäkiä Ridgwayhin ja sieltä etelään Ouray-nimiseen isohkoon kaupunkiin jossa kaikki näytti olevan jotenkin vinossa, näköharhaa vaiko maastosta johtuvaa.
Ouraysta alkoikin todella mieleenpainuva tienpätkä. Matkan tähän astisista teistä kaikkein pelottavimman tuntuinen. On aika huimaa huristella vuoren rinteeseen tehtyä tietä, pudotusta rotkoon paikka paikoin melkein kohtisuoraan ties kuinkakin paljon. Eikä reunakaiteista tietoakaan. Million Dollar Hwy:n rakentajat olisivat voineet lisätä budjettiinsa vielä muutaman taalan, että olisi saatu ne kaiteetkin tien reunaan. Kameran linssin läpi katsottuna tie ei tuntunut kovin pahalta, pelätään sitten vasta kun joskus ehtii videon ja kuvat katsoa isolta näytöltä.
Silvertonista jatkoimme edelleen etelään kohti Durangoa. Tällä välillä tuli vastaamme koko joukko motoristeja, johtui varmaankin siitä, että on viikonloppu ja Durangossa on H-D-kauppa jonka kutsua emme tietenkään voineet vastustaa. Taas ostettiin T-paita tai muuta tuiki tarpeellista hekkamaa, jota ilman emme millään tule toimeen.
Kun ostokset oli saatu tungettua jo täyden tuntuisiin laukkuihin, suunnattiin vaihteeksi kohti länttä ja Pegosa Springsiä jossa pidettiin iltapäivän kaivattu kahvitauko. Kuinka ollakaan, suunnatessamme ajomme kohti koillista ja vuoristoa, jouduimme taas kahden saderintaman väliin (tästähän alkaa tulla jo ihan tapa) ... ja eikun sadepukuja kaivelemaan. No, eihän siitä mitään kunnon sadetta lopulta kuitenkaan tänäänkään tullut, joten me kumipuvuttomat säästyimme jälleen pahemmalta kastumiselta. Juuri asfaltoiduilla tieosuuksilla sai kyllä olla kieli tavanomaista keskemmällä suuta, mutta hienosti selvisimme.
Aivan mahtavan ajopäivän lepopaikka löytyi Alamosasta. Pienen neuvottelun jälkeen päädyimme "poikien" valintaan. Valley Motel, vähän vaatimaton mutta siisti. Motellista saimme alennuskupongit läheiseen IHOPiin, nehän piti tietysti hyödyntää ja saimmekin vatsat täyteen maittavaa ruokaa. Ruoka piti tosin huuhdella alas veden voimalla, aika järkyttävää joidenkin mielestä.
Yöstä selvittiin ilman pahempia hengenahdistuksia, vaikka motellimme huoneet eivät raikkaudesta paljon pisteitä saaneetkaan.
Motelliaamiaisen jälkeen alkoi jälleen pyörien pakkaaminen. Eilisen sateen jälkeen pyörät näyttivät melko karmeilta, joten "tuulilasi- ja visiirivastaava" Rauli alkoi niitä putsailemaan monen reissun tuomalla tehokkuudella. Siinä samalla tuli pyyhittyä pahimmat törkyt muualtakin kun kerran hotellin pyyhe oli käytössä.
Taas lähdettiin liikkeelle aurinkoiseen aamuun tietä Interstate 70 länteen, määränpäänä Moab. Vinkki Moabista saatiin jo alkumatkasta Denverissä, joten suunniteltua reittiä vähän muokkailemalla saatiin tämäkin kohde sopimaan reitille. Grand Junctionissa tankattiin ja taas uusin kuvioin, tällä kertaa meikäläinen oli panttina Veikon pankkikortin kanssa sisällä tankkauksen ajan, ei tainnut kauppias oikein ymmärtää käyttämäämme fingelskaa ... no menovettä saatiin ja matka jatkui. Sen verran taisi tankkausepisodi kuitenkin Veikon päätä sekoittaa, että ohitimme paikkakunnan H-D-liikkeen pysähtymättä, siitä on kyllä sen jälkeen huomauteltu useampaankin kertaan.
Osavaltio vaihtui Coloradosta Utahiin. Hieman huvitti rajalla kyltti LEAVING COLOURFUL COLORADO, värikästä on tällä reitillä ollut vasta sininen taivas, muuten aika yksioikoisen vihertävien puskaiden täplittämää kellanruskeanharmaata kivikkoa ja heinää. No ehkä jossain päin tai jonain toisena vuodenaikana on toisin.
Värejä alkaa löytyä maastossa, kivikoissa ja kallioissa kun lähestymme Moabia. Ajoimme Arches National Parkin reitin niin pikälle kuin tietä riitti ja samaa reittiä takaisin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä siellä myös ne näyttävimmät kivikaaret, mutta yli kolmenkymmenen asteen lämpötila auringon porottaessa suoraan nuppiin, ei ole oikein saa suomalaista motoristia innostumaan parin kilometrin patikkavaelluksesta. Katsellaan vaikka mainoskuvia mieluummin. Vaikuttava paikka näinkin nähtynä, ehdottomasti kannatti käydä.
Hikisen lenkin jälkeen pidimme kahvi- ja neuvottelutauon Moabissa. Jatketaanko matkaa (mukavaa ajoaikaa vielä n. 2 tuntia) vai jäädäänkö paikkakunnalle ja etsitään joku majapaikka. Päätettiin jatkaa vielä matkaa ja toivoa parasta, että jostain sopivan matkan päästä löytyy säällinen motelli tai hotelli yöpymiseen. Kuinka ollakaan, taas suunnistettiin kahden sadepilven väliin. Vettähän sieltä tietysti tuli, ei kuitenkaan yhtä "kulmikkaita" pisaroita kuin eilen, eikä sadeaika kestänyt kuin hetken. Lämpötila kuitenkin laski toistakymmentä astetta, sekään ei välttämättä ollut niin huono asia kun lähtölämpö oli mitä oli.
Suuntamme oli Moabista itään, joten saavuimme jälleen Coloradon puolelle Paradoxin kautta Naturitaan. Pieni paikka, kuppila ja pari kauppaa. Motelli on kuitenkin siisti ja hintakin sopiva. Avointa ruokapaikkaa oli kuitenkin turha etsiä, piti turvautua kaupan annoksiin ja motellin omaan vaatimattomaan tarjontaan.
